lauantai 2. maaliskuuta 2024

Ekokriisi on ihmisen kriisi ja linnut sen hälytysmerkkejä


Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff, kuva Janne Vasama
Kun isoja mustia lintuja putoilee taivaalta pommin lailla, kertoo se tietysti luontokadosta ja monimuotoisuuden häviämisestä. 

Mutta brittiläisen Zinnie Harrisin näytelmässä Putoavat linnut uhanalaisina näyttäytyvät myös ihmissuhteet, lähimmäisenrakkaus ja välittämisen taito. KOM-teatterissa ekokriisi on ihmisyyden kriisi.

On kuuma kesä Helsingissä, ja Vivaldin vuodenaikojen osa Kesä alleviivaa tunnelmaa paahteisella soinnillaan. 

Näyttämön raskaasti pyörivää lavaa työnnetään uusiin asentoihin. Se on kuin kieppuva maailmanpyörä, joka havainnollistaa kaaosmaisia tapahtumia kolmesta eri perspektiivistä. On pariskunta, uusiutuva sairaus ja sivusuhteita, on aikuinen tytär ja vanha rakkaus opettajaan sekä opettajan hankala suhde äitiinsä, joka sattuu olemaan pariskunnan miehen salarakas. Sekamelska kuulostaa pahalta, mutta kyse ei ole farssimaisesta sekoilusta. Traagisinta kaikessa on ihmisen kyvyttömyys aitoon kommunikointiin. Mihin tässä maailmassa voi luottaa?

Tytär Kati (Ella Mettänen) sanoo sen ääneen: tarinan voi aina muuttaa toiseksi, siitä voi jättää jotain pois, sitä voi muokata tai vaihtaa päähenkilöä. Myös Katin onnettomuus on tulkinnanvarainen, hän on hädissään ja ehkä tappanut linnun tai ihmisen, tai ihminen on kuollut hänen takiaan. Ainakin verta on paidassa ja käsissä, ja on paha olla. Totuus muuntuu kokijan ja katsojan mukaan, punainen voi olla sininen, jos joku niin sanoo.

Putoavat linnut tarjoilee runsaasti tunteita, mutta ei faktaa. Katsojan jännitystä venytetään äärimmilleen eikä sittenkään paljasteta, mitä sängyn takaa löytyneessä viestilappusessa sanotaan. Vuoropuhelu on emootioihin vetoavaa ja juuri niin absurdia ja perustelematonta, kuin aidoissa parisuhteissa. Siis kovin luontevaa, varsinkin kun pariskuntaa esittää tosielämän aviopari Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff. Ja hyvin esittääkin. Katsomossa näytelmän alkupuolella kuuluneet naurunpyrskähdykset hiljenevät loppua kohden, ja askarruttamaan jää kysymys siitä, voimmeko vielä ottaa opiksemme.

KOM-teatteri Putoavat linnut

ROOLEISSA 
Matleena Kuusniemi, Paavo Kääriäinen, Vilma Melasniemi, Ella Mettänen ja Juho Milonoff

Näytelmä Zinnie Harris
Ohjaus Riikka Oksanen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Maria Sirén
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo
MaskeeraussuunnitteluLeila Mäkynen
Suomennos Sarka Hantula
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen

torstai 15. helmikuuta 2024

Krohnin sisaret kirjoittivat itsensä maailmaan

 

Kuva Teppo Järvinen

Miksi kurjet lentävät? Koska ne voivat, pohtivat Krohnin kirjoittavat sisarukset. Suomen Kansallisteatterin uutuusnäytelmä Kurjet kertoo Helmi ja Aune Krohnin sekä Aino Kallaksen tarinan ja nyökkää myös Anton Tshehovin Kolmen sisaren suuntaan.

Asetelmassa voikin nähdä paljon samaa. Mutta siinä missä joutilaisuuteen kyllästyneet Tshehovin sisaret hakevat elämäänsä tarkoitusta ja suuntaa, ovat Krohnin sisaret hyvin tietoisia kutsumuksestaan. He kirjoittavat, koska voivat ja osaavat.

Aikamme mainossloganeille altistuneena korviini juontui nopeasti myös kosmetiikkajätin julistus ”koska olen sen arvoinen”. Rinnastus ei taida olla kovin kaukaa haettu. Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan kirjoittama tarina on voimaannuttava kertomus kuljettavaksi viitoitetusta tiestä ja eräänlainen periksiantamattomuuden ylistys, johon myös oma aikamme peilautuu.

Käsikirjoittajien tavoitteena on ollut kirjoittaa satu ja sijoittaa vapaasti assosioiva tarina niihin katvealueisiin, joista historiantutkimus ei tarkkaan tiedä. Lähdetään siis liikkeelle kuin saduissa: ”olipa kerran”, ja pysähdytään aluksi vuosiin 1933–34, jolloin – oletettavasti – Krohnin sisaret ovat kerääntyneet yhteen muistelemaan kuollutta Kaarle-veljeään.

Paikalla ovat myös säveltäjäveli Ilmari kirjailijavaimonsa Hilja Haahden kanssa sekä Helmin entinen aviomies, professori ja valtiomies E. N. Setälä. Sadunomaisella tavalla myös edesmenneet ovat läsnä näyttämöllä. Näkymä on ihastuttava kurkistus 1930-luvun suomalaisiin kulttuuriseurapiireihin ja kansallismieliseen, työnteon eetosta korostavaan perheyhteisöön aikana, jolloin naisten osana useimmiten oli jäädä miesten asettamiin kahleisiin.

Draamallisen polun varrella zoomaillaan muutamiin keskeisiin paikkoihin ja tilanteisiin, kuten naisten väsymättömään kirjailijantyöhön ja sukukartanoon Viipurinlahdella. Ilonpito Kiiskilän kartanossa yltyy miltei karnevalistiseksi. Se on rakas muisto lapsuudesta, vaikka isä Julius Krohn hukkui niissä maisemissa traagisesti, ja pian paratiisista luovuttiin.

Kuva naisista työpöytiensä ääressä puolestaan kiinnittyy kirjoittamisen paloon ja pakkoon, siinä naisten sisäinen maailma tehdään näkyväksi. Jokainen tekstien kanssa työskentelevä voi samaistua siihen onnen ja tuskan ristiriitaan, jota Aino Kallas kuvaa elämänsä kahleeksi ja täyttymykseksi. Samalla sisaruus, niin elämänmittainen tuki kuin se onkin, lisää naisten kirjoittamisen piinaa ja tuo mukanaan kateuden, mitättömyyden ja katkeruuden tunteita. Ne kohdistuivat ehkä eniten Ainoon, jonka kansainvälisestikin ihailtu ura oli kolmikon kärkenä.

Kaikki lavalla olevat sisaret tekevät hienon roolityön naisina, joille suvun perintö oli vahva osa kirjoittajan identiteettiä. Pienen näyttämön ulottuvuudet toimivat jälleen elävästi ja kauniisti. Pakko myös kiittää Joakim Berghällin jazzahtavasta musiikista, joka kehystää sadun sekä aikaansa että ajattomaksi.

Kurjet Suomen Kansallisteatteri
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 14.2.2024


ROOLEISSA Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Nicke Lignell, Esa-Matti Long, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Paula Siimes

Ohjaus Tiina Puumalainen
Käsikirjoitus Tiina Puumalainen ja Hanna Suutela
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Heli Hynynen
Valosuunnittelu Kare Markkola
Musiikki Joakim Berghäll
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

perjantai 9. helmikuuta 2024

Reissumiehen muistelmat lavalla


 Timo Ruuskanen. Kuva: Mitro Härkönen.



Joskus näytelmän lähtökohtana voi olla sekin, että pääosan esittäjä on samanmittainen, samanpainoinen ja vähän saman näköinenkin, kuin tarinan päähenkilö. Näyttelijä Timo Ruuskanen astelee Teatteri Avointen Ovien lavalle ihan sopivan kokoisissa saappaissa ja on kitara kainalossaan kuin ilmetty Tapio Rautavaara (1915-1979). 

Koko kansan tummaääninen reissumies, Lontoon olympialaisten keihäänheiton kultamitalisti ja Suomi-filmien surusilmäinen hurmuri Tapio Rautavaara ei nuoremmille sukupolville välttämättä ole tuttu. Mutta moni hänen lauluistaan edelleen soi kylänraiteilla ja lastenhuoneissa. Kukapa ei osaisi hyräillä esimerkiksi melodioita Reppu ja reissumies, Päivänsäde ja menninkäinen tai Sininen uni. 

Palkitun Red Nose Companyn perustajajäsen, klovnina tunnettu Timo Ruuskanen on  käsikirjoittanut vauhdikkaan monologin aikakautensa suositusta urheilijasta ja trubaduurista. 

Ruuskanen on suvereeni esiintyjä ja lavaolemuksessaan ajoittain niin nopea, ettei aina selviä esittääkö hän idoliaan Tapsaa vai itseään. Rautavaaran jyhkeän rauhallinen olemus paikoin peittyy turhan tohinan taakse. Raamikas esitys on silti sopivasti ihmisen kokoinen. Mies ottaa tilan haltuunsa rehdisti ruutupaidassaan, eikä suuria kulisseja tarvita.

Kertomus etenee hyppäyksin lapsuuden muistoista sotavuosiin ja meidän aikaamme. Päähenkilön elämänmittaisena ristiriitana näyttäytyy kansan jakautuminen kahtia, punaisiin ja valkoisiin, TUL:n joukkoihin ja SVUL:n joukkoihin. Rautavaara itse sinnittelee siinä välissä, myy nuorukaisena lehtiä kaikille, niin Sosiaalidemokraatin kuin Uuden Suomen lukijoille. Politiikasta Rautavaara ei halua myöhemminkään puhua, ja vaikka suosion myötä vaurastuukin, ei liioin rahasta. Hän halusi kohdata ja kuunnella ihmistä ihmisenä.

1950-luvun Suomessa maksettiin sotakorvauksia, ja kaikesta oli pulaa, mutta mieli riensi jo kohti seikkailuja, uutta hilpeyttä ja kansahuveja. Köyhän työläistaustan omaava Rautavaara toi laulelmillaan kaivattua viihdettä ja menestyi, ja sehän toi elämään myös alkoholin. Yhtenä syväjuonteena tarinassa kulkeekin ajatus siitä, miten olla uskollinen itselleen kansansuosion melskeissä. Rautavaara opetteli olemaan suosittu, vaikka se ei aina onnistunutkaan. Reissumiehen nousujohtoinen taival päättyi traagisesti kesken työpäivän.

Rautavaaran mies ja kitara -tyyli puree edelleen, ja tuttuja laulelmia olisi Timo Ruuskasen esittämänä kuunnellut mieluusti enemmänkin. Näytelmä Rautavaara – ihminen ja ikoni sai kantaesityksensä Riihimäen Teatterissa viime syksynä. Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa esitys menee huhtikuun loppuun asti. 


Teatteri Avoimet Ovet  
Rautavaara 

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen

tiistai 30. tammikuuta 2024

Verenpunainen huuto elämälle

 

Kuvassa Unto Nuora, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne,
Mikko Paloniemi ja Kaisa Torkkel. 
Kuva Stefan Bremer.

Useita kiinnostavia nykytanssiesityksiä on sattunut silmiini viime aikoina. Vaikka en voi sanoa olevani tanssin tuntija, jokin niissä vetää puoleensa. Tai ehkä houkuttelevinta onkin se, että saa vapaasti heittäytyä yleisöön nauttimaan esityksestä sen kummemmin sitä analysoimatta.


Helsingin Kaupunginteatterin ja Compañía Kaari & Roni Martinin
Veren häät
oli vetänyt Studio Pasilan katsomon täyteen muitakin tanssin ystäviä. 




Espanjan kansallisrunoilija, multitalentti taiteilija Federico García Lorca (18981936koskettaa edelleen tragedianäytelmällään, jonka tunnetuimpia versioita lienee Carlos Sauran ohjaama flamencoelokuva vuodelta 1981. Veren häät (Bodas de Sangre) valmistui alun perin 1932 ja kantaesitettiin 1933 Madridissa.

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja espanjalais-romani-juutalais-suomalaisen flamenco-orkesterin verenpunainen hääjuhla on rajua, ruumiillista ja roiskahtelevaa läsnäoloa. Sen liike on paikoin hiipivää kauhua, rytmikästä maiskuttelua ja uhkaavaa hiljaisuutta, ja yltyy sitten miltei ilakoivaan tanssiin ja raivoon. Verevä flamencomusiikki kietoo kokonaisuuden yhteen. Itse tarina on klassinen Romeo ja Julia -kertomus, rakkaustarina, jota sävyttävät sukuviha ja mustasukkaisuus, ylpeys sekä intohimo.


Esitys tarjoilee runsaasti vihjailevaa ja monitulkintaista symboliikkaa, lihakarjaa, ihmisiä, pyristeleviä eläimiä. Pyykkikorillinen kenkiä, jalkine roikkumassa ruhojen ripustuskoukussa, lihakaupan valomainos sian ruhonosista, sen vieressä akun lataustasoa ilmentävä palkki. Ja hunnut: morsian, sian morsian. Tanssijoiden valkeat paidat ovat tahriutuneet vereen, vaikka esiintyjät kiihkeästi hokevat ”minä olen puhdas”.

Lorca, kuten aikalaisensa Salvador Dali ja Luis Buñuel, oli Euroopan 1930-luvun taiteen uudistajia, jonka surrealistiset ja vimmaiset kuvat eivät selittele. Muutamia kuorokohtauksia ja repliikkejä lukuun ottamatta tanssijoiden kieli on liikkeen virtaa. Nykytanssin tulkinta näyttää maailman fyysisenä, kehollisena ja sekasortoisena, mutta sehän on ymmärrettävää. Vaikka Lorcalle kävi huonosti luen sen niin, että esityksen tanssinpunainen huuto on uhraus elämälle, alkukantaiselle eläimelliselle otukselle, jota kutsumme ihmiseksi.


Federico García Lorca: Veren häät

Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila


Koreografia Kaari Martin

Sävellys Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia Kaari Martin, Roni Martin ja Atro Kahiluoto


Näyttämöllä: Kaisa Torkkel, Aino Seppo, Justus Pienmunne, Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi.

Muusikot: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suarez.


Lavastus ja valot Jukka Huitila

Puvut Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Eppu Helle

Naamiointi Hanna Piispanen


perjantai 19. tammikuuta 2024

Naiset vaeltavat uuteen aikaan

 

Ensimmäiseksi erottuu rytmi. Viisi kovia kokenutta naista lähtee taipaleelle poltetun maan halki. Heillä kaikilla on menneisyytensä ja taustansa, ja he ovat olleet Saksan armeijan palveluksessa omista syistään ja haluistaan. Eletään Lapin sodan lopun aikoja vuonna 1945. Nyt matka vie yhtenä joukkona erämaavaellukselle kohti kotia.

Tommi Kinnusen menestysromaanin Ei kertonut katuvansa pohjalta tehty teatteriesitys on seitsemän teatterin yhteistyöproduktio, jonka on ohjannut ja dramatisoinut taiteilijaprofessori Mikko Roiha. Roihan visio on pelkistetyn niukka, metsämaisemat huojuvat videoseinällä, ja pitkät puulaatikot toimittavat istuimen, talon, saunanlauteiden ja juoksuhautojen virkaa. Viiden naisen lisäksi lavalla ainoana miehenä esiintyvä Jari-Pekka Rautiainen esittää muut roolit, yhteensä kaksitoista, mm. sotilaana, lääkärinä, kuskina ja rajavartijana.

Asetelma on selkeä, tämä on naisten tarina. Kinnunen onkin romaanissaan halunnut kertoa sodasta näkökulman,  josta ei juuri ole puhuttu. Aseveljeyden aikaan moni nainen lähti saksalaisten mukaan työn tai seikkailun perässä tai vain yksinäisyyttä pakoon. Kun sota Lapissa on ohi, tulee saksalaisista vihollisia ja koteihinsa palaavista naisista maanpettureiksi ja huoriksi leimattuja poloja.

Pitkospuilla askeltavien naisten yhteinen rytmiikka löytää esityksessä hienosti paikkansa. Monet vaaranpaikat ja dramaattiset kokemukset, vilu ja nälkä näkyvät konkreettisesti näyttelijäkaartin fyysisessä olemuksessa. Pelot pelätään yhdessä, mutta myös ajoittainen hassuttelu ja nauru yhdistävät. 

Paluu kotiin on silti kivulias: kotikylissä kaikki on poltettu. Ja jos jokunen talo onkin pystyssä, sen ovat jo vallanneet muut asunnontarvitsijat. Jatkosodan kovan hinnan maksavat naiset. Koskettava tarina etenee vääjäämättömästi kohti uudenlaista tulevaisuutta ja toimii hyvin myös teatterin lavalla.

Ei kertonut katuvansa Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Yhteistyössä ovat mukana Tampereen Teatteri, Kouvolan Teatteri, Turun kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Seinäjoen kaupunginteatteri, Hämeenlinnan Kaupunginteatteri sekä suomalaisberliiniläinen Vapaa Teatteri. Esitys sai ensi-iltansa 1.7.2023 Heimathafen Neukölln-teatterin Pier 9-näyttämöllä.

Rooleissa Mari Turunen, Tiina Winter, Ulla Koivuranta, Mari Pöytälaakso, Liisa Peltonen, Jari-Pekka Rautiainen

Dramatisointi ja ohjaus Mikko Roiha
Ääni- ja videosuunnittelu, kuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Taina Sivonen

lauantai 25. marraskuuta 2023

Nukketeatteri Sampon jouluilo on tyyntä ja konstailematonta

Kuva Uupi Tirronen
Tie esitykseen vie halki kaupungin tuikkivan pikkujoulukauden ja kimaltavien valokuvioiden. Mutta perillä Nukketeatteri Sampossa tuoksahtaa perinteeltä. 

Olkipaalit tervehtivät jo portaikossa, ja tontuilla on päässään perin vaatimattomat hiippalakit. Se ei estä kihelmöivän jännityksen tuntua, joka tarttuu niin aikuisiin kuin lapsiin. Leppäkerttukuvioitu wc-istuin taisi olla ensimmäinen hämmästelyn aihe. Täällä ollaan asian ytimessä. 

Joulu tulla jollottaa on Sampon joulukauden nukketeatterikonsertti, jossa seikkailevat Duppaduulix-koira, tonttuystävät ja neljä muusikkotonttua. Seikkailun lomassa vilahtaa tuttuja talvisia elementtejä huopatöppösistä himmeleihin. 

Mutta vanhat joulunviettotavat eivät varasta päähuomiota, sillä musiikki on enimmäkseen uutta. Neljävuotiaan seuralaiseni mukaan musiikki olikin ihan parasta, kunhan vain osaisi päättää oliko hienointa viulun, haitarin vai kitaran soitto. Taitavat esiintyjät ovat lavalla läsnä varmalla ja vaatimattomalla otteella, eivätkä villitse valmiiksi eläväistä nuorta yleisöä. Mukana kyllä taputetaan, ja soittajat saavat ansaitsemansa aplodit. 

Kolmen vartin kesto on katsojien ikärakenteen huomioon ottaen juuri passeli, eikä esityksen loppuminen harmita lainkaan, sillä myös lämpiössä on paljon katseltavaa. Lasivitriineissä esillä olevat marionettinuket eri aikakauden puvuissaan ovat hienoja ja tutustumisen arvoisia kaikenikäisille.

Vuoden 2016 jälleen Helsingin keskustaan Erottajalle palannut Nukketeatteri Sampo toimii sisäpihan tilassa, joka tunnetaan myös Diana-näyttämönä. Teatterissa tehtiin mittava remontti, ja se toimii myös lastenteatteri- ja nukketeatterikeskuksena. Aulagalleriassa on Sampon Satumainen kahvila.

Menomatkalla pientä teatteriystävääni arvelutti ovatko tontut oikeita. Konsertin jälkeen se tuli todistetuksi: kyllä ne olivat.

Nukketeatteri Sampo Joulu tulla jollottaa

Käsikirjoitus, ohjaus, nuket, laulut: Maija Barić
Lavastus ja puvut: Suvi Ylinen
Lavalla Tuuli Saarnio/Jenni Rahunen, Iivo Barić, Antero Reinistö, Sanna Kaisa Sundström/Veera Kuisma


perjantai 24. marraskuuta 2023

Suomalaiseen tapaan juhlista hautaan

 

Kuva Cata Portin

Elämässä on hyvät puolensa, ja juhlissa myös, eikä kaikkia niitä millään saada mahtumaan pariin-kolmeen tuntiin. Työpari Marina Meinander ja
Kirsi Porkka on kuitenkin yrittänyt parhaansa ja onnistunutkin melko hienosti.

Näytelmä Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa nivoo yhteen monille tunnistettavia hetkiä ja teemoja elon kaaoksesta. Kansallisteatterin esittelyssä näytelmää kuvataan komediaksi loputtomista ruuhkavuosista

Ruuhkaa ja touhua esityksessä onkin, ja sitä tuntuu olevan myös laajan perheyhteisön eläkeläisillä. 70 on uusi 50, niinhän kai nykyään sanotaan.

Niemisen-Koskisen suvun jäsenistä moni on insinööri, ja asioita lähestytään pragmaattisesti. Näin on aina ollut, nämä joulusukat ostin minä, syntymäpäiviä ja vappuja on aina juhlittu näin koko suvun voimin. Avioerot ja hautauksetkin hoidetaan sujuvasti ja tyylikkäästi. Katastrofin ainekset ovat silti ilmassa heti alkutahdeista.

Perhe on hyvä syy juhlia elämää, mutta herkkäviritteisissä juhlatilanteissa eri sukupolvien katsomukset helposti törmäilevät. 50-kymppinen perheenäiti on suorittaja ja marttyyri, joka ei koe saavansa kiitosta perheen eteen tehdystä työstä. Aviomies jättää ja ottaa rinnalleen uuden hehkeän kumppanin. Perheen uraohjus on ulkomailla asuva tytär, jonka kännykkää ei voi vaientaa edes grillimakkaraa odotellessa ja saunaa lämmitettäessä. Mukaan tarinaan mahtuvat myös ainakin avioton lapsi, työttömyys, uskottomuus ja ilmastokriisi. Aika paljon tavaraa yhdelle illalle.

Kun isoisän salattu nuoruudenrakkaus lentää paikalle tuhkauurnassa, ollaan makaaberin hupaelman äärellä. Onneksi porukassa on myös hautausurakoitsija. Ja sellaista elämä on, ylisukupolvista traumaa ja taakkasiirtymiä maailmassa, jossa yksilön pitäisi osata nauttia ainoasta elämästään ja samalla tuntea tuskaa ympäristön tilasta.

Näytelmän edetessä vauhti vain kiihtyy, ja rajuilma sytyttää mökkisaunan palamaan. Miten tuleekaan mieleen aleksiskivimäinen juhlatraditio ja seitsemän veljeksen kurja kohtalo Impivaarassa. Näytelmässä rankoille asioille voi onneksi nauraa. Laatuaikaa eivät aina ole ne juhlahetket, joita me yritämme väen väkisin itsellemme rakentaa. Vähemmällä koheltamisella voimme saada itsellemme juhlavamman elämänlaadun.


Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa

Ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2023

ROOLEISSA Juhana Hurme, Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Minka Kuustonen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen, Emma Pälsynaho, Timo Tuominen, Leena Uotila, Juha Varis

Musiikki Riikka Talvitie
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Johanna Elovaara
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Tuija Hellas